v.1.08

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

SUOMALAINEN JA URALILAINEN NAIMAPERINNE

1. naimiseen liittyvien tapojen tarkoituksena on lisääntyminen, ihmissuvun jatkuminen ja jälkikasvun elämän turvaaminen.

2. suhteiden on tarkoitettu kestävän sen ajan mitä lapset tarvitsevat vanhempiaan.

3. suhteita on voitu pitkittää hankkimalla lisää lapsia.

4. luonnollisin riippuvuussuhde vallitsee emon ja lasten välillä.

5. naimatavoissa on esiintynyt paljon paikallista vaihtelua (miehiä lasten korvikkeina, koiria miesten korvikkeina).

6. erilaistuminen alkoi ihmisapinoista (naisseurassa viihtyvät kääpiösimpanssit, yksinhuoltajina elävät oranki-emot, moniavioisten gorilla-isien johtamat laumat).

7. uralilaisten kansojen naimatavat voidaan jakaa alkuperäiseen totemististen sukujen väliseen ristiinnaimiseen, pyynti ja poronhoitokansojen yksinkertaisiin kosiomenoihin ja etelästä tulleiden maanviljelyskansojen monimutkaisiin suku ja kylähäihin.

8. totemistisia naimatapoja hallitsivat suvun ja heimon toteemit, esivanhemmat ja suojelushaltijat (puolisoa ei voitu valita ilman haltijoiden suostumusta, yhtymisen uskottiin tapahtuvan heimon toteemiin).

9. toteemiin yhtymisestä kertovat volgalta lappiin tavatut naitujen naisten sarvenmuotoiset lakit, eläinten (naaraskarhun, sarvekkaan eläimen) etsiminen kosiomatkoilla, sukulaisuutta ilmaisevien sanojen eläimiä tarkoittavat merkitykset (uros=naimaikäinen mies=uroskarhu), turkkeihin käärimiset (etenkin esivanhempien puhuttelun aikana), häissä lauletut eläinhahmojen väliset vuoropuhelut, neitojen salaiset vierailut toteemien ja suojelushaltijoiden pyhäkköihin ja puolison lopullisen valinnan jättäminen haltijoille.

10. toteemiin onnistuneesti yhtyneet naiset tulivat lapselle (haltijoiden hyvän tahdon seurauksena).

11. lapselle tuloa voidaan pitää vanhimpana tunnettuna naidun naisen merkkinä ja kaikkien nykyisten häämenojen edeltäjänä.

12. lapselle tulleen naisen mies siirtyi elämään naisen suvun luokse missä miehen asema parantui esikoisen syntymän myötä (mies=vieras, lapset=sukua).

13. lapsen saanut nainen hyväksyttiin suvun naitujen naisten eli emojen joukkoon ("kuule, neito, kui mie laulan, nyt istut emo sialla, emon pait o peälle pantu, emo jalko kenkitetty, emo vyöt oot vyötteleeitty, puhu emo puhheita, emol loai lausehii").

14. emoksi hyväksytty sai alkaa käyttää naineen naisen tunnuksia (korut, lakit, ompelupussit) ja arvonimiä (hyvä nainen, kultainen nainen, nuorin nainen).

15. vastaavasti miestä alettiin kutsua vävyksi, kota-vävyksi tai koti-vävyksi.

16. liian lähelle naimista välteltiin tiedustelemalla ystäväsuvuista naimaikään tulleita neitoja ja rohkaisemalla nuoria miehiä tekemään kosiomatkoja (naiminen oli kiellettyä samaan sukuun ja alkusukuun kuuluvien kanssa).

17. lasten naimaonneen yritettiin vaikuttaa erilaisin taikakeinoin (juoksuttamalla syntymäveret yhteen, liekuttamalla yhteen kätkyessä, "siul on luotu, siul on suotu, siul on emoni liikuttanna, vanhempani vuaputtanna").

18. totemististen sukujen välisistä suhteista kertoo puolisoiden kutsuminen kiertoilmaisuin (mieheni, naiseni, ukkoni, akkani) ja ns. välttelemistavat (mies välttelee naisen vanhempia sukulaisia, nainen peittää kasvonsa miehen vanhemmilta sukulaisilta).

19. totemististen sukujen tapoihin kuului leskien naiminen puolison sisarusten toimesta (sukuun kuuluvia ei jätetty yksin, ne-jotka-auttavat-toisiaan).

20. kaksi ja moninaiminen oli sallittua mutta harvinaista (etelässä vähän yleisempää, kovat elinolot tekivät suurperheen elättämisestä hankalaa).

21. totemistiseen sukuun kuuluttiin läpi elämän (syntymästä kuolemaan ja uudestisyntymään, toteemi ei muuttunut pariutumisen jälkeen, lapset perivät emon toteemin).

22. sukuun kuulumista ilmaistiin toteemieläintä kuvaavin tatuoinnein (lokki, varis), kirjailuin (jäniksen jäljet, poron sarvet) ja koruin (kaulakorut, kassanpääkorut).

23. perheen suojelushenget eli kodinhaltijat luovutettiin lapsille ennen pariutumista (suvun jatkuminen).

24. perhettä ei tullut perustaa liian nuorena ("voi minua voitettua, kuin on nuora naitettu, lassa on pantu lakki päähän") tai vanhana ("voi minusta, mieskulusta, kuin en tuota tuntenute, nainut on nuorell ijällä, ottanut emon ajalla").

25. vanhempien työn uskottiin olevan tehty lasten pariuduttua ("akka lippahalla kuoli").

26. totemistisia sukuja nuorempaa perinnettä edustaa pyynti ja poronhoitokansojen yksinkertaisina säilyneet kosintamenot.

27. totemistisen ajattelun vähennyttyä naimisesta tuli kahden perheen välinen sopimus ja liitto jota vahvistettiin lukuisin vierailuin, vastavierailuin, lahjoin ja kestityksin (yhden suuren juhlan sijasta tehtiin kymmeniä pienempiä tunnustelumatkoja).

28. vuosia kestäneen tutustumisen ja lahjanvaihdon tarkoituksena oli luoda kestäviä suhteita, vahvistaa perheiden välejä ja antaa nuorille riittävästi aikaa peräytyä ("se on siinä arveluksen alla ottaasko miehen vai ei").

29. kosimassa käytiin talvisin rekikelien alettua ja kesäisin jokia pitkin (uuden kuun aikaa pidettiin suosiollisimpana).

30. vanhimpia tunnettuja kosiolahjoja olivat marjat, nahat, turkikset, liha, kala, helmet, kivet, korut, vyöt, huivit, astiat ja kupit (lahjan tuli olla itse valmistettu tai hankittu, osa itseä).

31. ihmisten lisäksi hyviteltiin ja viihdytettiin parin ja perheiden suojelushaltijoita (haltijoiden välejä pidettiin yhtä tärkeinä kuin ihmisten).

32. vanhimpina ja tärkeimpinä menoina voidaan pitää haltijoiden ja esivanhempien muistamista, puolison terveyden tarkistamista (lauluissa käsien ja silmien tarkistaminen, sairaat eivät hanki lapsia), lahjojen vaihtamista, tulen sytyttämistä, veden hakemista, ruuan ja juoman valmistamista, yhdessä syömistä, yhdessä istumista (tulen samalla puolella) ja yhdessä nukkumista.

33. kosimaan saapui nuorukainen itse tai edustajansa (karjalassa ja obilla tietoja poikien luona vierailleista tytöistä, perinteinen roolijako ei johtunut tyttöjen alemmasta asemasta vaan totemististen sukujen rakenteesta (mies muuttaa neidon perheen luokse) ja matkojen vaarallisuudesta).

34. kosimaan tultiin "muina miehinä", kuin tavalliselle vierailulle (aikeista oli epäkohteliasta puhua suoraan, vastaus tulkittiin erilaisista vaivihkaa annetuista merkeistä).

35. vierailujen aikana esitettyjen laulujen kieli oli eläinaiheista ja vertauskuvallista ("minä lähten tedroksi lendoh, sinä jos lähtet tedroksi lendoh, minä lähten haukaksi händäh").

36. naimatapojen nuorinta, vierainta ja parhaiten muistiinpantua kerrostumaa edustaa euroopasta tulleilta maanviljelyskansoilta omaksutut kylähääperinteet (vieraasta alkuperästä huolimatta tapoihin liittyy paljon kaunista oman kielistä häärunoutta).

37. kylähäiden syntyyn vaikutti totemistisen järjestelmän hajoaminen, sukujen sekoittuminen, vieraisiin elinkeinoihin siirtyminen, välimatkojen pieneneminen (kosiomatkojen sijasta tuli tavaksi poistua pirtistä häämenojen välillä) ja suuremmat asumukset (kotaan mahtui vain lähimmät).

38. kylähäiden kulkua voidaan jakaa valmisteluihin, hääpäivää edeltäviin kylvetysmenoihin, morsiamen talolla pidettäviin lähtöhäihin ja sulhasen talolla vietettäviin tulohäihin (huipentumana häämatka eli morsiamen siirtäminen vanhasta talosta uuteen turkisten, kankaiden ja taikojen avulla).

39. häiden jokaiseen vaiheeseen kuului omat laulunsa ja itkunsa (käeniskuvirsi, vävyn virsi, neuvokkivirsi) joilla opastettiin häiden osanottajia ja neuvottiin nuoria onnelliseen yhteiseloon.

40. tärkeimpinä häälahjoina voidaan pitää morsiamen rintaan kiinnitettyä tai kaula-aukosta sujautettua solkea, neulaa tai korua (syänkoru) ja parin keskenään vaihtamia lahjoja.

41. neidon suostumusta tiedusteltiin häälaulujen sanoin "jogos tuled nyd on, neidi" johon vastattiin "siulla tulen, siulla käkeen, siull on koissa toivotettu, siulla piennä tuuvitettu" tai "tuleni sinulla, mukomalla, mielövällä, siul on luotu, siul on suotu, siul on emoni liikuttanna, vanhempani vuaputtanna" tai "sekä tulen, jotta olen".

42. tärkeimpiä eroja euroopan kansojen tapoihin olivat neidon pyytäminen emolta (isän sijasta), neidon luovuttaminen enon tai veljien (emon sukuun kuuluvien) toimesta, sormusten käytön puuttuminen ("kutsun kultarenkahaksi, sanon saksan sormukseksi") ja nuorten naisten alistamiseen käytettyjen häävalojen puuttuminen ("oma mieli, oma tahto, emme ottan ostamalla, emmekä vannota valalla, omalla on onnellamme").

43. puolisossa haettiin samaa ikää eli polvea eli sukupolvea, yhenmuotoisuutta eli samaa ulkonäköä, yhenpituisia hiuksia, yhtäläistä hiusten ja silmien väriä, yhenvertaisuutta eli tasaväkisyyttä, miellyttävää ääntä ja katsetta, punaposkisuutta, verevää eli tervettä ihonväriä, hyväntuoksuista hengitystä, ahkeruutta, anteliaisuutta, iloisuutta, mukavuutta, puheliaisuutta, hauskuutta, puhtautta, yhenmielisyyttä eli samoja mielipiteitä, luotettavuutta, laulu, tanssi ja soittotaitoa, tummia kulmakarvoja, yhtäläistä ruumiinrakennetta, sulosanaisuutta, huolehtivaisuutta, veisto ja ompelutaitoa, nauravaisuutta, lempeyttä, suojelevaisuutta, itsenäisyyttä, omatoimisuutta, hellyyttä, sopuisuutta, tuuheita ja kiharia hiuksia, kuuntelutaitoa, hyväryhtisyyttä ja päihteettömyyttä.

44. yhenlaisuuden uskottiin "tekevän yheksi" ja nostattavan intohimoa eli halua eli lempeä.

45. lempeä pidettiin ihmisten tahdosta riippumattomana tulen kaltaisena olentona joka tuli (leiskui) ja meni (hiipui) oman mielensä mukaan (kuin tunteet).

46. jokaiseen sukuun kuului ihmisiä jotka eivät koskaan perustaneet perhettä tai pariutuneet uudestaan ("oishan naitu, oishan vietty, oishan oikein otettu, mutt ei se oltu miu ossain, vetänt ei miu verrein, oma läyl ei lämpejelty").

47. osasta tuli vanhempiensa huoltajia ("tyttäresi kotiin jääpi, emon mieliksi hyviksi, sydämmeksi lempiäksi"), osa erikoistui johonkin ammattiin (kädentaitajat, erämiehet, noidat, tietäjät).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti